Okei, kirjoitan nyt tämän itsekkään postin eli ”miltä musta tuntuu”. Itse jaksan harvemmin lukea näitä kenenkään muun blogeista, joten skipatkaa rauhassa.
Eli siis. Opettelin viime kesän aikana Suomessa syömään oikein, ravintoterapeutin avustuksella. Halusin saada asian kuntoon ennen kuin tulen tänne, koska uudessa ympäristössä stressitilanteita tulee herkemmin ja halusin että selviäisin niistä suuremmitta syömisongelmitta. Eli tällä hetkellä tutkin mitä ruokia täällä on ja mistä mitäkin saa. Asiaa helpottaa huomattavasti se että asun asunnossa ystävien kanssa, joten me kokataan yhdessä iltaisin ja ladataan jääkaappi täyteen hedelmiä, joita täällä on runsaasti saatavilla.
Branflakesit korvaavat rakkaan ruisleivän ja löydettiin kaurahiutaleita lähikaupasta. Tää kuulostaa varmaan takakireältä, mutta mielenrauhan vuoksi kiinnitän ruoka-asiaan ylimääräistä huomiota. Viime viikon taudin takia kiloja lähti muutama, ja myönnän että se tuntui kivalta jälkeenpäin. Mutta ruokahalu on onneksi palannut normaaliksi, ja tässä kuumuudessa ei tule syötyä kovin usein eikä kovin raskaasti. Kasvikset ovat paljon parempia kuin Pohjois-Euroopassa, ja ne ovat halpoja, joten vitamiininpuute ei uhkaa.
Täällä on runsaasti mehubaareja josta saa tuorepuristettuja mehuja, rasvatonta maitoa löytyy pienistäkin kaupoista ja ravintoloista saa paljon erilaisia kasvisruokia. Me ostetaan snäksiksi aina iso vesimeloni tai jättipersikoita, joten asunnossamme ei ole edes mitään sipsejä tai muuta baklavaa.. Eli epäterveelliset kiusaukset ovat minimissä, ainakin kotona ollessa.
Monet luokkakaverit asuvat paikallisissa perheissä, mutta en halunnut perhemajoitusta koska haluan itse olla vastuussa jääkaappini sisällöstä. Pieniä asioita, jotka tulevaisuudessa ovat toivottavasti vähemmän tärkeitä.
Kulttuurishokkia on tullut sen verran että olen välillä lietsonut itseni lähes raivon partaalle metsästäessäni pakokaasuhelteessä taksia yksin. Miehet huutelee, autot tööttäilee ja kun taksikuskit huomaa että olen toistaiseksi turisti nousee hinta moninkertaiseksi. No, tää kuulostaa rasittavammalta mitä on ja yleensä kaikki menee oikein hyvin ja kaikki ovat oikein auttavaisia varsinkin jos rupeaa puhumaan arabiaa, ja usein jäävät juttelemaan joksikin aikaa. Nämä ekat 2 viikkoa ovat olleet siis ne uuvuttavimmat, kun kaikki pienetkin asiat kuten ruokaostokset, taksimatkat, asunnonetsinnät ovat olleet henkisiä ponnistuksia. Nyt kun on tottunut ainakin lähiympäristöön voi jo relata ja alkaa nauttia elämästä.
Suunnittelemme parin päivän matkaa Lattakiaan uimarannoille, ja ehkä Aleppoon. Sen jälkeen on yliopistolla joku tasokoe, eli meidät jaetaan kahteen ryhmään kielitaidon perusteella; huonoon ja hyvään kai..heh.
Libanonin matkat on tällä hetkellä jäissä, eikä Iraniinkaan pääse junalla vielä, mutta toivottavasti kohta.
V.M.
